SYNNYTYSKERTOMUS

Synnytyksestä on pian jo kaksi viikkoa, ajatella! Mikäs sen kliseisempää kuin "aika menee niin nopeaa" mutta se on niin totta. Haluaisin jäädä tähän hetkeen hetkeksi. Hetkeen kun vauva on ihan rusinaruttu ja tuoksuu vauvalta ja kaikki vaatteet ovat aivan liian isoja. Nyyh. Palataan siis hetkeksi parin viikon taakse, synnytyksen kulkuun. Varoitan, tämä on maratonpostaus.

Keskiviikkona oltiin mummolassa ja naureskelin, että minun tuurillani menee yliajalle sen pari viikkoa, yhtään ei tuntunut siltä että laskettu aika oli lähestymässä. Ei minkäänlaisia ennakoivia supistuksia, jollei lasketa pientä mahajuilua. Ei mitään merkkejä lähestyvästä synnytyksestä. Illalla lähdettiin siskon kanssa vielä Selloon ja tultiin myöhään takaisin. Vedettiin pizzaöverit ja katsottiin likeelle puoleenyöhön asti Frendejä. Ossi oli yön töissä ja koko sänky oli valtakuntaani mutta silti nukuin yöni huonosti. Mielessä kävi, että olisiko se jokin merkki tulevasta. Ei kipuja vieläkään, mutta heräilin useaan otteeseen ja muutenkin nukuin koiranunta.

Torstaiaamuna herättiin aikaisin. Laitoin piirretyt pyörimään siksi aikaa kun valmistin aamupalaa ja poika jäi suu auki tapittamaan RyhmäHauta. Ojensin lapselle paahtoleivän, istuin viereen syömään ja kerroin, että tänään mentäisiin viimeistä päivää pitkään aikaan päiväkotiin, jonka jälkeen starttaa koko kesän mittainen kesäloma. Oliver oli edellispäivänä valinnut kaupasta lahjat hoitajille, joita poika innoissaan odotti saavansa antaa. Nousin sohvalta ylös kerätäkseni puettavat vaatteet pojalle, kun lorahti. Ajattelin sen kuitenkin olevan jotain loppuraskauden vuotoja, olihan laskettuun vielä jokunen tovi. Laitettiin tavarat kasaan ja lähdettiin kodin kautta (oltiin siis jo evakossa remontin takia) päiväkodille. Kotona tulin vaihtamaan housut ja hetken istuin pöntöllä kun lorisi. Laitoin Annalle viestiä, etten pääsisi Helsinkiin todennäköisesti lapsivesien lorahteluiden takia, joihin en vieläkään täysin suostunut uskomaan.

Vein Oliverin päiväkodille, riisuin hänet, halasin ja otin syliin. Ja tunsin kuinka taas lorahti. Lähdin kiireenvilkkaa autolle ja soitin äippäpolille, että mitäs nyt. Oliverista minulla puhkaistiin kalvot, joten vesien meno oli ihan vierasta. Kätilö vilkaisi tiedostoista, että viimeviikolla labraan toimittamani tulokset streptokokista olivat positiiviset ja näin ollen joutuisin tulla ottamaan antibioottia. Tässäkään vaiheessa en vielä ollut ihan kärryillä missä mennään ja kysyin tarvitsenko jotain mukaani. Kätilön todetessa, että joo, tulisin olemaan sairaalassa niin pitkään että synnytän, huudahdin että ai kaksi viikkoa? En minä vielä ollut valmis synnyttämään. Minä olin valmistautunut antamaan synnytykselle ajatuksia vasta lähempänä laskettua aikaa. Oliverkin syntyi ajallaan. Ei. En minä nyt ollut valmis synnyttämään, kiitos vaan, eikä mulla ollut sitä sairaalakassiakaan vielä pakattu, vaikka juuri olin siitä tännekin kirjoittanut.

Soitin äidilleni. Että heipähei, hakisitko Oliverin tänään päiväkodista, että mä meinasin synnyttää viikonlopun aikana. Soitin siskolleni, että herättää yötyöstä kotiin tulleen miehen olemaan tärppinä jos soitan ja että hakee pojan äidiltäni kun heräilee. Pakkasin reppuni ja sairaalalla olin n. 10.00.

11.30  sain tipan käteeni, josta antibiootti laitettaisiin neljän tunnin välein (myöhemmin vaihdettiin antibioottiin, jota lisättiin 8 tunnin välein) jossa olin kiinni vajaa tunnin. Menin syömään ja treffasin pankkineuvottelijaani aulassa. Kyllä, luit oikein. Meillä olisi ollut viimeinen tapaaminen pankinvaihdon myötä ja allekirjoituksia vaille valmis, kun soitin että ei päästä paikalle. Ja virkailija saapui sairaalalle tuomaan paperit nimmaroitaviksi. En voi ainakaan palvelusta moittia.

Voitte vain kuvitella kuinka pitkäksi aika kävi. Mies kävi moikkaamassa päivällä mutta passitin sen kotiin remppaamaan kun en nähnyt tarpeelliseksi hänen läsnäoloaan sairaalalla. Olin saanut tuomion odotella josko synnytys käynnistyisi itsestään, mutta muussa tapauksessa olisin torstain vain tipassa ja vasta perjantaina tehtäisiin uusinta arviota. Vieläkään ei tuntunut supistuksia, joten uskalsin väittää että ainakaan ennen iltaa ei tapahtuisi mitään.

16.00 sain taas antibiotit, jonka jälkeen kävin syömässä. Yksi ystävistäni ja vauvan tulevista kummeista tuli kanssani kanttiiniin kahville ja silloin tuli ensimmäisiä kipeitä supistuksia.

18.00 laitoin miehelle viestiä, että supistukset alkavat olla sen verran kipeitä että voisi pikku hiljaa saapua seuraksi ja seiskan pintaan hän saapui paikalle. 

21.00 supistukset alkoivat olla jo sen verran kivuliaita, että sain panadolia. 

23.00 supistukset ovat jo melkoisia ja päädyn kokeilemaan akupunktiota. Supistukset tuntuu ihan yhtä epämiellyttäviltä, mutta aku auttoi rentoutumaan ja sain torkuttua suppareiden välissä.

01.30 pääsen saliin ja saan ilokaasua. Supistukset on todella kipeitä ja uppoan maskiin aina toisinaan. Se on muuten jännä miten sekaisin se kaasu kupin laittaa.. Tietäisittepä mitä mielikuvia mulla tuli välillä päähäni=D

02.40 saan kiireellisen spinaalipuudutuksen. Supistukset tuntuu silti ja otan toisinaan myös ilokaasua. 

03.06 saan oksitosiinia, jotta spinaalipuudutus todennäköisimmin riittää koko synnytyksen ajaksi. Melko pian siitä nukahdan. Tuntuu kuin olisi nukkunut pitkään, mutta todellisuudessa aikaa ei mennyt kuin vartin verran kun säpsähdän hereille- tunnen supistukset todella voimakkaasti ja tajuan spinaalin vaikutuksen häilyneen. Käteni hapuilee kapulaa jolla hälyttää kätilöä paikalle, mutta turhaan. Huudan Ossin hereille, joka säpsähtää ja painaa nappia samantien. Supistukset tuntuvat kovina ja elän toivossa saada vielä puudutetta mutta kätilön tullessa paikalle selviää, että nyt on aika ponnistaa.

03.29 Ponnistusvaihe. Menen paniikkiin. Tuntuu, että olen liian selvä ja ilokaasun kanssa en pysty keskittymään. Pelottaa, tuntuu etten osaa enkä pysty, kykene saati halua. Enkä tunne ponnistuksen tunnetta, kun taas Oliverin kanssa se oli ihan selkeä. Ponnistusvaihe tuntuu pitkältä ja siltä ettei se etene lainkaan. Sanon ääneen etten osaa, mutta kätilöni oli ihanan tsemppaava ja saa minut keskittymään.

03.40 Tyttö syntyi.

Saan tytön syliin, mies ottaa kuvia ja leikkaa napanuoran. Tyttö tulee rinnalle ja me vaan ollaan. Ihastelen. Käyn pesulla jonka jälkeen kävelen salista itse tyttö sylissäni huoneeseen. Mies lähtee kotiin ja minä jään kuuntelemaan pientä tuhinaa ja nuuskimaan vauvahuuruja. Olo on niin onnellinen että itkettää. Laitan kuvat kummeille ja isovanhemmille ja melko pian nukahdan tyttö vasten ihoani.


Mielestäni tämä(kin) synnytys oli kaikinpuolin erittäin onnistunut ja jäi positiivisena kokemuksena muistoihin. Miten teidän synnytys on sujunut? Onko kokemus jäänyt mieleen positiivisena vai onko vasta aika kullannut muistot?