sallaoona: TARKOITETTU

Elokuun ensimmäisenä lauantaina herään syvään hiljaisuuteen. Ei läiskyntää mikä syntyy paljaiden jalkojen iskiessä vuoronperään lattiaan pojan juostessa aamuvarhain makuuhuoneeseemme. Ei märkiä pusuja, ei rutistuksia tai ilmoille kajahtavaa huutoa heräsyyyyyy. Hiljaisuutta rikkoo ainostaan pihalla kilpaa sirkuttavat linnut ja rapina talon seiniltä, joita pitkin meitä pitkään piinannut orava taas kipuaa.

Oliver on lähtenyt mummun ja papan kanssa mökille saaristoon, eikä kukaan ole vaatimassa aamupalaa tai kiukuttelemassa aamupesuista. Hihkun ilosta kun tajuan, että saisin juoda aamukahvini a)lämpimänä ja b)rauhassa. Napsautan keittimen päälle ja painelen aamupesuille kahvin vielä tippuessa, matkalla vilkaisen ikkunasta ulos ja sää näyttää erittäin lupaavalta.

Aamu alkoi hyvin ja päivä tuntui täydelliseltä aina vessareissuun asti jolloinka huomasin ne muutamat veritahrat. Se olisi voinut hyvin suurella todennäköisyydellä olla ihan normaalia mutta minä tiesin, tunsin, siitä hetkestä alkaen että kaikki ei ollut hyvin. Lääkärillä käydessä todettiin sama kuin aiemmin puhelimessa, se voi olla normaalia ja jos ei niin sille ei sitten voi mitään. Painelin kotia ja koitin olla miettimättä asiaa ja siinä se lauantai sitten menikin.

Seuraavana päivänä lähdin sovitusti ystävän kanssa Helsinkiin. Kävimme lounaalla ja pikaisella shoppailurundilla jonka jälkeen suuntasimme Tennispalatsille. Tyypillisesti saavuimme paikalle jälleen viimetinkaan ja kiirehdimme vielä vessoille ennen leffan alkua. Tällöin huomasin, että olin taas vuotanut. En paljoa mutta kuitenkin. Tunsin palan kurkussani, nielaisin ja pyyhkäisin silmäkulmiani, nappasin tavarani lattialta ja lähdin vessoilta kiireen saattelemana saliin, jossa mainokset pyörivät jo hyvää vauhtia. Leffa sai ajatukseni hetkeksi muualle mutta kotimatkalla soitin Terveyskeskukseen. Huusin ja itkin että tutkisivat minut, en aikonut odottaa keskiviikkoiseen ultraan asti kuullakseni huonot uutiset. Mies oli yön töissä ja ystävä lähti kanssani näytille, jossa sain seuraavalle päivälle sairaslomatodistuksen ja lähetteen ultrattavaksi. Yön nukuin ystävän vieressä.

Maanantai oli kamala. Vaikka olinkin varautunut pahimpaan ja oikeastaan jo vannoutunut siitä, niin viimeiseen asti pidin kiinni viimeisestäkin toivonrippeestä, että kaikki tuntemukseni ja olettamukset olisivat olleet ylireagointia. Sydämenlyöntejä etsiessä sekunnit tuntuivat tunneilta, toivoin niin kovasti pian kuulevan tasaista hevosten laukkaa muistuttavaa ääntä. Ei mitään. Hiljaisuuden rikkoi vasta hoitajan todetessa, että sikiö löytyy mutta sykettä ei.

Keskeytynyt keskenmeno muutamaa päivää ennen 12 viikon täyttymistä. En tiedä kauanko pieni sydän oli jo ollut lyömättä, voi olla että päivän, ehkä jo viikon. Tiedän vain miltä se tuntui. Ja jos ei siinä ollut vielä tarpeeksi niin siitä piti huolen lääkkeellinen avustus ulos saamiseksi ja sitä seuranneet kivut. Kyllä se sattui ihan luissa ja ytimissä asti. Sydän sykkyrällä rutistin esikoista, onneksi minulla oli hänet.

Voi olla että helmikuussa olleen lasketun ajan tienoilla olisin ollut ihan maassa ilman kasvavaa mahaani. Oli onni tulla raskaaksi heti keskenmenon jälkeen vaikka se pelottavaa pitkään olikin. Helmikuuta muistelen kaiholla mutta kesäkuun 12 päivä saadessani vauvan vihdoin syleilyyni tiesin että niin se kuului aikanaan mennä ja tämän meille tulla. Hän oli meille tarkoitettu.

Tänään olisi 40+0 ja meidän tylleröisen laskettu, mutta hän päättikin mullistaa maailmamme 17 päivää aikaisemmin. Kiitos että olet ja teit perheestämme kokonaisen.