TURVAA TUKIVERKOSTOSTA

Perjantai-iltana tein viime hetken kauppaostoksia. Tyylilleni uskollisena olin jättänyt kaiken viimetinkaan, mutta onnekseni löysin nopealla katsauksella kauppaanmenon yhteydessä Lindexiltä kivan pitsineuleen mekkoni kaveriksi, sekä rintaliivit jotka eivät näkyisi mekon alta. Siitä sitten viiletin kovaa kyytiä kauppaan hakemaan kakkutarvikkeita, toiveena että siskolle luvatut juustokakut juhliin valmistuisivat ennen puoltayötä.

Niin ja sitten. Tyylilleni uskollisena kaikki ei tälläkään kertaa mennyt ihan just niinku Strömssöissä. 

Jo kaupassa tunsin pientä ahdinkoa, mutta pistin sen piikkiin, että olin syönyt hyvin huonosti koko päivän, ajatellen sen varmasti helpottavan kun saa murua rinnan alle. Kotiin päästessä olikin jo päästävä levyksi sohvalle ja sille tielle sitten jäätiinkin. Ei mennyt kuin pari tuntia kun oksennus lensi ja vesikään ei pysynyt sisällä, niin jäi kakut loihtimatta ja siskon lakitukset juhlimatta. 

Onneksi isäni haki Oliverin juhliin niin sain itse parannella olojani Ossin ollessa iltaan asti töissä ja Sunnuntain poika sai viettää mummulassa. Tänään olen onnekseni ollut kunnossa, koska viime yönä aloitettiin uudella rundilla Oliverin saadessa pöpön itselleen ja minä oksennukset kaaressa päälleni. Ei viudet tää on nastaa hommaa. Mitään en vihaa niin kuin oksutautia ja siitä seuraavaa pyykkisavottaa.

Mutta tässä oikeastaan kulminoituu se, miksi me olemme tänne paljon parjaamaani kyläpahaiseen jumiutuneet. Kivan kodin saisi äkkiä mistä tahansa muualtakin, mutta tämän mittakaavan tukiverkostoa ei saa pakattua mukana. Kolmen vuoden ajalta mahtuu heittämällä yhden käden sormille kerrat, jolloinka Oliver ei olisi saanut hoitopaikkaa, lyhyelläkin varoitusajalla. Isovanhemmat parin kilometrin säteellä, sisarukset ja pari hyvää ystävää on mahdollistanut sen, että aina on joku joka pystyy hoitamaan.

Hienointa kaikessa on ehkä kuitenkin se, että se on molemminpuolista. Ei siis vain, että itse täytyisi ruinata hoitoa vaan jopa niin, että sitä ruinataan minulta. Minä en näe sitä huonona lapselle lainkaan, päinvastoin. Surullista, että tämä(kin) toimii monella hyvän vanhemmuuden mittarina ja tuomiontorvena. Meillä Oliver on saanut ihan pienestä pitäen olla hoidossa ja minä en ole nähnyt asiaa lapselle kuin isovanhemmallekin rikkautena. Meillä harvemmin tulee tarvetta pyytää yökyläilyä (koska hyvin usein Oliveria pyydetään yökylään), mutta en sitä lainkaan rajoita tai siitä koe huonon vanhemman tuntemuksia. Joskus kerran kuussa ja joskus useampana peräkkäisenä viikonloppuna. Kesällä Oliver saattoi olla kolmekin yötä mökkireissulla ja nykyään hän myös itse pyytää päästä mummulle tai papalle. 

Eihän viikonloppuvapaa automaattisesti tarkoita humaltumista yön pikkutunneille. Se voi olla rauhallinen ilta ilman tappeluita kumpi hoitaa iltarutiinit ja sen jälkeistä tappelua lapsen kanssa miksi ne iltarutiinit on hoidettava. Pitsaa ja leffaa pitkälle iltaan kun aamulla ei tarvitse nousta kukonpierun aikaan. Tai kun saa siivota ihan rauhassa. Tai vaan olla ja nauttia omasta ylhäisestä yksinäisyydestä syvässä hiljaisuudessa. Mutta vaikka se viikonloppuvapaa olisi harha-askelia pilkun jälkeen nakkikioskin kautta taksijonolle, niin mitäpä sillä on merkitystä? Lapsi sitä tuskin tivaa seuraavana aamuna, että kuinkas nyt aikasi käytit, kenen kanssa ja kuinka paljon meni rahaa.

Olen törmännyt kommentteihin kuinka niitä lapsia tehdessä on otettava vastuu niistä ihan itse ja ei omista lapsista lomaa tarvitse. Eikä siinä, kukin taplaa tyylillään ja jos ei koe omaa aikaa tarpeelliseksi vaan enemmän taakaksi- kannattaa se jatkossakin jättää siitä hyötyville. Sen kustannuksella on kuitenkin typerä omaa sädekehäänsä kiillotella, ei se että kaipaa omaa aikaa tarkoita sitä, että haluaisi lomaa lapsestaan, pakoilisi vastuutaan tai olisi huonompi äiti millään tavalla. Jokainen perhe on erilainen ja jokaisen perheen tarpeet ovat erilaiset, kukin tehkööt toimivimmat valinnat kohdalleen. 

Meidän tilanteen näen rikkautena jokaiselle. Kun minulta kysytään kuinka tulen jaksamaan sitten vauvan ja uhmaikäisen kanssa kun mies on niin paljon poissa, voin sanoa valehtelematta etten ole edes miettinyt asiaa. En ole edes ajatellut etten jaksaisi, apukäsiä piisaa kun tohtii vain pyytää. Yksin ei tarvitse pärjätä eikä avun pyytäminen ole heikkouden merkki- vaan sen jättäminen sitä tarvittaessa. Tiedän, ettei kaikilla ole tilanne näin suotuisasti ja siksi itse olenkin tavattoman kiitollinen. Kiitollinen siitä, että minulle soitetaan ollesani kipeä, että jaksanko varmasti vai pitääkö poika hakea. Siitä, että saan lähes joka sunnuntaiaamu kömpiä aamupalan jälkeen takaisin sänkyyn pojan lähtiessä mummun kanssa uimaan. Ja kun et jaksa tehdä ruokaa, voit soittaa aina anoppilaan josko hän loihtisi koko porukalle jotain. Kyllä me pärjättäisiin varmasti hyvin ihan keskenämmekin, mutta on se taakka harteilla tällätavoin paljon kevyempi. 

Toivon Oliverille yhtä paljon kultaisia mummolamuistoja ja palkittuja hetkiä pappalassa kuin itse sain lapsena kokea. Sekä iloisia hetkiä välittävien aikuisien seurassa, joita vielä vanhempana arvostaa. Niin kuin minä edelleen pidän suuressa arvossa niitä lapsena naapurinsedän kanssa leikittyjä Kioski- leikkejä.

Postausta saa kuvittaa meidän tänään otetut sairastupakuvat. Miten nuo lapset ovatkin aina noin reippaita sairastaessaan?