Hetken aikaa punnittuamme monen montaa näkökulmaa, tulimme siihen tulokseen, että Oliverin päiväkotiin laittaminen helpottaisi kaikkia. Siinä vaiheessa kun arki on suorittamista ja kaikki ylimääräinen pitää minimoida 
tai oikeastaan deletoida, on hyvä katsella asioita vähän eri perspektiiveistä. 
Viimeistään siinä vaiheessa kun itket väsymystä, tiskit kasaantuu ja ulos meneminen on haaste.

En ole koskaan pitänyt päiväkotia tuomittavana asiana. Jokainen perhe tekee mikä on perheelle paras ratkaisu. 
Olin kuitenkin itse nähnyt asian niin, että ei tuollainen alta kolmivuotias tarvitse päiväkotipaikkaa vain siksi, 
että se tarvitsee kavereita. Ei sen ikäinen niitä siinämäärin tarvitse, etteikö kerhot ja satunnaiset kyläilyt riittäisi. 
Että pitäisi siinä jotain muuta olla myös taustalla.

Pyörrän sanani osittain. Meille varmasti riittäisi kerhoilukaverit mutta meillä ei sellaisille ole aikaa. 
Juostessa miehen kanssa läpsystä vaihtaen töihin on oikeasti voimat todella vähissä mihinkään ylimääräiseen. Voitaisiinhan me mennä aina kun mulla on vapaata, mutta joko kerhot eivät silloin ole auki tai sinne täytyisi heti kukonpierun aikaan rynnätä. Mä en mitään vihaa niin paljon kuin kiireisiä aamuja. Me (minä) ollaan aamujen suhteen aika hitaita. Oliver saa ensin muutaman kerran kiskoa kädestä ja lyödä autolla ennen kuin suostun peiton alta ylös ja sen jälkeen syödään aamupala rauhassa ja keitän kahvit.

Kahvin poristessa pestään hampaita ja laitan pojalle piirretyt ja juon kahvini (pannullisen) omassa ylhäisessä yksinäisyydessäni kaikessa rauhassa. Jos koitetaan olla mahdollisimman nopeita niin voidaan himpun päälle kymmenen olla ovesta ulkona ja sitten täytyisi jo ennen 12 olla tekemässä ruokaa kotona joten se siitä ajatuksesta.

Meillä pitäisi nykyään viettää koko päivä lattialla istuen, mielikuvitusruokaa syöden ja dubaten milloin tiikeriä ja milloin autoa. Tuo poika ei hetkeäkään leikkisi yksin ja ne kasaantuneet kotityöt odottaa aina vain tekijäänsä. 
Paljoltihan tuo niihin kotitöihin osallistuu, mutta  ei sitä raaski sanoa, että äiti ei nyt kerkeä, kun ei ole koko päivänä muitakaan kavereita ollut leikkimässä.

Oliver kaipaa leikkikaveria. On kaivannut siitä asti kun pääsi leikin makuun Jemmin Vaahtosammuttimen kanssa. Kun toinen on vähän vanhempi, on helpompi pienemmän innostua yhdessä leikkimisestä. Ei Oliver innostu samalla tavalla saman ikäisistä, silloin se on sellaista enemmän rinnakkaisleikkiä. Kun kumpikaan ei ole vielä tarpeeksi taitava johdattelemaan leikkiä mihinkään suuntaan. Isomman kanssa Oliver näyttää itsestään ihan uusia puolia, 
kun toinen on viemässä ja näyttämässä leikille suuntaa. On oikeasti kaveri. 

Päiväkodin aloitus vapauttaa ainakin stressistä työvuorojen säätelyn, mahdollisen hoidon tarpeen ja kiirrellisten vahtivuorojen vaihtojen suhteen. 

Oliverille päiväkoti antaa mahdollisuuden tutustua uusiin ihmisiin, saada kavereita ja rohkaistua itsenäiseen toimintaan. Me haluttiin Oliver ihan pienten puolen sijaan sellaiseen ryhmään, jossa lapset ovat 2-5 vuotiaita. Oliver on siellä nuorin. Ihan vaan siksi, että olen huomannut pojan olevan niin reipas minäitse ja oma- aloitteinen, 
että tuossa ryhmässä se saisi siihen kaikista parhaiten tukea. 

Mä olen tyytyväinen, että saatiin poika pidettyä kotihoidossa yli kaksi vuotta. 
Jos kokisin, että Oliver ei olisi hoitoon vielä valmis niin pitäisin tunnit minimissä ja Oliverin kotona vielä ainakin vuoden niin kuin olin suunnitellut ja kun siihen kerran olisi mahdollisuus. 
Kaikilla ei ole niin onnekasta ja ne ei niin valmiit pienetkin on hoitoon vietävä. Vaikkakin kyllähän ne pienet lapset äkkiä kaikkeen sopeutuu, melkein helpommin kuin vähän sitten isommat.

Oliver on kuitenkin osoittanut olevansa valmis ja ehkä jopa kaipaavansa jotain tälläistä niin näen tämän vain mahdollisuutena parempaan, rutiininomaisempaan arkeen.

 

Ollaan oltu nyt muutamana päivänä tutustumassa yhdessä ja helpommaksi tekee sen, että Oliver sai jo ystävän ensimmäisenä päivänä. Juurikin alta kolmivuotiaan samanluonteisen tytön, joka kädestä pitäen tuli Oliveria hakemaan leikkeihin ja sen jälkeen ei tyttöä olla saatu mielestä. Siitä tuli toiselle ihan turvaihminen. 

Meinasi tällä herkkiksellä tulla tippalinssiin katsellessa kun oma tyyppi juoksi toisen perässä kikattaen huomaamatta edes läsnäoloani.

Alkuviikosta Oliver jää pariksi tunniksi yksinään, keskiviikkona ja torstaina vähän pidemmäksi. Meillä hoitoajat on kuitenkin 5-7 h (yleensä se viisi) ja 12 pv kuukaudessa, mikä ei musta ole yhtään hullumpi. 
Mulla on tästä koko hommasta tosi hyvä kutina persiissä. Toivottavasti en ole siitä kutinasta väärässä=D

Äidin fiilikset on siis vaan hyvät. Jännittääkö? No ehkä vähän on kusi sukassa, mutta ihan niin hyvällä tavalla kun vaan voi olla. Mä luotan tuohon jäpikkääni ja luulen tuntevani sen aika hyvin. Oon aika varma etten huijaa, 
kun sanon sen olevan äärimmäisen avoin, herkkä, sosiaalinen, reipas, kiltti ja kaikkien kaveri. Mutta huolehdinko että se pienenä jää jalkoihin? No enpä todellakaan. 
Osaa hän halutessaan myös olla äärimmäisen jukuripää, tietoinen mitä haluaa ja mitä todellakaan ei, 
eikä taida äidin tavoin olla mikään luokan hiljaisin nurkkaruusu. 

Joten eiköhän tuo pärjää.



Ja katsokaas alinta kuvaa mihin on tämä äiti sortunut. Onko tämä nyt sitä tyyntä myrskyn edellä ja pahempaa on luvassa? :D

Viime hetken vinkkejä päiväkoti untuvikoille? Nimikointi ja kuravaatteet listalla, muuta?

TÄSSÄ MÄ NYT OLEN!

Moi.

Me löydytään nyt Kaksplussan-tiimistä, jännää! 

Jännää asiasta tekee se, että pääsin bloginraakileeni kanssa sakkiin mukaan. 

Jännää kuulua johonkin, samalla myös superihanaa.

Toivottavasta tästä poikii kaikkea kivaa. 

Uusille ja miksei vanhoillekin tiedoksi mikä on OLLIE ja tyyppi ruudun takana.

Mä olen Salla, kohta 23 vuotias. Asun mikä mikä- maassa enkä koskaan kasva aikuiseksi. Ja miksi pitäisi. 

Olen yhden ihanan (ja toisinaan vähemmän ihanan) kaksiveen äiti ja toisesta haaveileva. 

Asun omakotitalossa ja mies siivoaa täällä useammin kuin minä. Innostun milloin mistäkin, 

haaveilen paljon, saatan provosoitua helposti ja avautua liikaa. 

OLLIE juurtaa juurensa (miten se sanonta meni?) poikani nimestä ja syntymävuodesta jolloin Robini nousi hitillään pinnalle. Ei mikään järin idearikas, mutta ihan hyvin passaa meille.

OLLIE ei fanita kuitenkaan Robinia (paitsi ehkä salaa ja vähän) tai tee frontsideja vaan kertoo ihan tavallisen perheen tavallisesta arjesta. Lastenvaatteista, treenistä, tauolla olevasta sisustuksesta ja remontista, 

mielipiteitä ja omia pohdintoja ja sitä haaveilua. Ei mitään selkeää linjaa vaan sopivasti sillisalaattia.

Toivottavasti vanhat pysyy muutoksista huolimatta beesissä ja uusille tervetuloa ja ihanaa jos jaksat kommentoida ja kysyä.

Tässä mä nyt olen. Ihanaaihanaa. Pus!

ARVAA KUINKA PALJON

Ensin sitä odottaa kuin kuuta nousevaa, toivoo sen olevan pikkaisen ensimmäinen sana,
vääntelee jokaisesta äänähdyksestä, että eikös se vähän siltä kuulostanut?

Kun se vihdoin sieltä suusta putkahtaa niin täytyy sanoa, että toisinaan toivoo, että olisi hetken sitä toistamatta. Vaikka onhan se maailman kaunein sana. Äiti.

"Arvaa mitä" - Mitä "Äiti rakastaa sua" -Rakattaa sua

"Arvaa miten paljon?" 

Aina maasta ihan kuuhun asti. Sen osaa Oliverkin toistaa.

Paljon rakkautta ja haleja alkavaan viikkoon kaikille <3

NEULETAKKI

Halusin neuleen, Neea neuloi.

Kiitos.

SAAKO LASTA KURITTAA?

Tapoja on yhtä monta kuin kasvattajia, kukin taplaa tyylillään ja me näin.

En lähde arvostelemaan muiden toimintaa mutta tämä on minun mielipiteeni.

Minulla on itselläni natiaisena tukka pöllynyt ja olen nurkassa seisonut minuutin jos toisen.
En ole traumatisoitunut, katkeroitunut tai pettynyt omien vanhempieni menetelmiin,
 mutta omat ratkaisuni kurin suhteen ovat toiset.

En hyväksy minkäänlaista väkivaltaa, en vaikka aikuinen sen kokisi pieneksi. 
Aikuiselle tukistus voi olla vain pieni ote ohimolta, mutta miten lapsi sen kokee? 
Mitä pieni ihminen ajattelee siitä, että äiti ottaa tukasta kiinni? Onko sillä väliä sattuuko se?
Henkisesti se voi kuitenkin kolauttaa.

Miten opettaa lapselle, että toiseen kiinni käyminen/satuttaminen on väärin,
jos kuitenkin sitä itse käyttää rankaistaessa? 
Miten selittää, että sinä et saa kaveria tukistaa mutta äiti saa tukistaa sinua jos tukistat kaveria? 
Musta se kuulostaa vähintäänkin omituiselta. 
En tahdo, että lapsi on tekemättä tuhmuuksia vain sen takia, että pelkää saavansa korville.
Toivon, että lapsi tottelee koska tahtoo itse niin. Kunnioittaa ja arvostaa minua. 

Myönnän, että häpeän toisinaan ajatuksiani kun hermostun tosissani. En voi kieltää, etteikö joskus kävisi ajatus päässä, kuinka pyöritän poikaa korvien ympäri ja teippaan jäähypenkiin kiinni. 
Mutta ne kaikki jäävät päänsisäisiksi tunnekuohuiksi ja musta se kertoo ihan tarpeeksi, 
että mua hävettää jo, että hermostuin omassa mielessäni niin pahasti.

Jäähypenkistä olen lukenut hyvää että huonoa ja mielipiteeni sen suhteen on, että oikein käytettynä, 
annosteltuna ja selvennettynä varmasti joissain perheissä toimiva.
Meille ei sopiva, mutta tiedä häntä, vaikka myöhemmällä iällä koettaisiin käteväksi.
Jos jäähypenkkiä kuitenkin käytetään kiukutteluun, pidän sitä samassa kategoriassa kurittamisen kanssa. En pidä ajatuksesta, että lapselta kielletään jokainen kiukku ja tunteenpurkaus ja opetetaan, että lapsi on tuhma kun kiukuttelee. 
Kyllä meillä toisinaan kiukun tullessa tyhjästä ja turhasta jatkuen aivan liian pitkään, viedään omaan huoneeseen. Olen sitten todennut, että täällä saat huutaa ja karjua niin paljon kuin sielu sietää. Olen myös joutunut pitämään lastani kiinni pitkään turpaanottoni jäljiltä, mutta sen laskisin vain tilanteen pysäyttämiseksi.

Meillä aika hyvin sujuu ihan vain kieltäminen. Viimeistään viidennellä tottelee :D Toistaiseksi ainakin.
Paheeni taitaa olla, että hermojeni noustessa turhan korkealle, huudan. 
En usein mutta joskus. Väärin sekin, mutta oikeastaan heti tilanteen jälkeen pyydän pojalta anteeksi. 

Ei meillä siltikään ole mitään vapaan kasvatuksen luomusta kasvattamassa. Kyllä meillä on tiukat säännöt, rajat ja rangaistukset, mihin kuritus ei vain kuulu. 
Aika pitkälle pääsee jo sillä, että pienestä asti pätee samat säännöt, ei sitä kasvatusta aloiteta eskari iässä. 
Niin ja että ei on ei, eikä viiden kiellon jälkeen kyllä.

Mitä sitten olen jatkoa kohden miettinyt rankaisujen suhteen? 
Tiettyjen mukavuuksien poistamista? Vapauden riistoa arestia? (:D) Aika näyttää. 



Mitenkäs teillä toimitaan?

JÄÄKAAPINJÄTTEITÄ

Kun jääkaapissa on enää valo ja sekin palaa välkkyen on aika improvisoida.
Kanawokkia ripauksella hunajaa ja munakoisolämppäreitä. Ei hullumpaa sanoisinko.

MIKÄ LAPSISSA ÄRSYTTÄÄ?

Sitä väitetään, että vanhempi tietää parhaiten lasten tarpeet. 

Monesti huomaa kuitenkin, että moni elää käsityksessä "että minä taidan tietää vähän paremmin". 

On ok antaan vinkkejä, neuvoa kysyttäessä ja auttaa kun apua pyydetään. Tuputtaminen ei ole ok.
Eikä se, että vaivihkaan vähän aliarvioidaan toisen vanhemman menetelmiä.

Mulle on aivan yksi lysti miten kukin lapsensa kasvattaa, minä kasvatan omani näin, puen omani näin, ruokin omani näin ja teen rutiinit juuri niin kuin meille ne on sopiviksi todettu. Jos joku kanssa vanhempi kokee, että perse edellä kiivetään puuhun ja täytyyhän noille näyttää mistä se kana pissii niin kuule ei täydy. Jos olet aidosti huolissasi lapsestani, on asia erikseen, mutta sellainen turhanpäiväinen päteminen ei kauheasti naurata. Eikä hyödytä yhtään ketään.

Jokainen lapsi on erilainen (aatelkaa!!) ja siinä missä toinen on auttamaton vilukissa on toinen yltäpäältä hiessä. 

Joku saa pukea heti nollarajat alittaessa kauppareissullekin toppahaalaria, 

mutta me heitetään vaan collareiden alle sukkiksia ja paksumpaa takkia. Ja hengissä ollaan.

Meillä ei ole joka ruokailun yhteydessä seisovaa pöytää josta lapsi saa itse valita syödäkseen,
meillä syödään mitä äiti laittaa, jos ei maistu niin odotetaan seuraavalle aterialle.
Tietenkään en tee tietentahtoen ruokaa, mikä ei toiselle maistu ja jos sattuu olemaan uutta ruokaa,
vaaditaan maistamaan, jos ei tykkää annetaan muuta.
Yleensäottaen ei kuitenkaan lapsen vaihtelevan mielialan mukaan ruokia tehdä.
Jos on nälkä, kyllä se syö. Viimeistään sitten seuraavalla. Ja hengissä ollaan edelleen.

Vaikka olenkin aika immuuni jo tuputtamiselle, on mulle hyvin jäänyt muistiin kaikki vauvavuosien kommentit kuinka mua pidettiin uusavuttomana alkuasukkaana. Hyvä, että en pidellyt lastani nurinpäin ja tietenkin kaikki olisi kannattanut aina tehdä jollain toisella tapaa.
En oikein ymmärrä sellaista itsensä jalustalle nostamista, kiillotetaan omaa sädekehää kuinka on itse äitinä kerätty monta tarravihkoa jo täyteen. On itseasia mulle kunnia päästä kuuntelemaan näitä kattavia neuvoja, kuinka minun kannattaisi lapseni kasvattaa. Jännä juttu kun ei oikeen ottanut onkeen, liekö sitten että olen epäonnistunut.

 

 

Mä olen ennenkin maininnut, että olen harvinaisen ylpeä tuosta kaksivuotiaasta.
On hienoa, että voidaan muittamutkitta mennä kahviloihin, kun tiedän toisen osaavan käyttäytyä.
Tänäänkin istui aikuisten penkillä, mutakakkua naamavääränä vetäen ja lähtiessä meni kassalle sanomaan tädille kovaan ääneen kiitos.
Mutta tuo minun lapseni on vasta kaksi. Ja joskus sitä ärsyttää ja saakin ärsyttää.
Sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, ettenkö olisi opettanut lapselle käytöstapoja tai meillä olisi aina ostettu hiljaiseksi. Se merkitsee vain sitä, että lapseni kokeilee joskus rajojaan tai sitä, että muuten vaan vituttaa. Eikös meitä kaikkia joskus?
Musta on kuitenkin ymmärrettävämpää se kiukutteleva uhmaikäinen, joka ei vielä jokaista tunnettaan osaa säädellä tai oikein ilmaista kuin se, että aikuiset ihmiset eivät osaa käyttäytyä.

Tällä viittaan siihen, kun tuntuu siltä, että suurimmat ongelmat kasvatukseen puututtaessa koskee kasvatusta tai lähinnä sitä, miten lapset käyttäytyy. Tullaan antamaan vinkkiä kuinka kannattaisi ostaa jäätelö, että toinen hiljentyisi, annetaan itse pastillia vaivihkaa äidin huomaamatta tai sitten pyydetään poistumaan kaupasta. Niinkuin hiljattain uutisoitiin.

 

Jos mahdollista, olisin itse ottanut lapsen kainaloon ja lähtenyt jo pois, vartti on kuitenkin jo aika paljon huutoa.
Jos taas minulla olisi ostoskärryt täynnä, antaisin huuta kärryissä, sama aikahan mulla menisi tavaroita palauttaessa kuin maksaa ja häipyä. 

Itse kiinnitin huomiota enimmäkseen siihen mitä kommentteja lööppi oli nettisivuilleen kerännyt, tässäpä muutama:

"Onko niitä kiukkuavia kakaroita pakko viedä sinne kauppaan. On taas pikku nico-Petteri aina saanut tahtonsa läpi. Ei nykyajan vanhemmat saa kakaroihinsa mitään rotia"

Niin. No olisihan se kiva, jos lapsessa olisi joku hälytin mikä varoittaa lähestyvästä kiukunpuuskasta. Se kiukku kun voi tulla yllättäin, puskan takaa, odottamatta ja todellakin kenenkään tahtomatta.
On ihan tavanomaista, varsinkin sille neljävuotiaalle, osoittaa mieltään. En tiedä, onko kyseisen lööpin nico-Petteri saanut kaiken mikä sattuu milloinkin miellyttämään, mutta noin niinkuin yleensä uhmalla ja hemmottelulla ei ole tekemistä keskenään ollenkaan. Se, että ei meidän lapsi ainakaan koskaan ikinä niin odota, kyllä se joskus koskaan todennäköisesti vielä yllättää ja jos ei, se on sitten vain harvinainen yksilö, tai helvetinmoista tuuria mihin ne uhmakohtaukset ajoittuu.
Kaikki lapset kun tosiaan ovat erilaisia.

"Sit ne kiljuvat lapset voi jättää himaan, kaupat on 14 h auki, niin ehtii järkkää reissun ilman kiljujaa"
"Niille parkuville, kaikkia näpelteleville, itku- potku- raivari tenaville pitäs antaa porttikielto kaikkiin kauppoihin."

Tässä vaiheessa mulla tuli joku brainfartti lopullisesti, että mitäköhän mä just luin.
Joskus on kyllä kieltämättä luksusta käydä kaupassa ilman lasta, mutta en mä kyllä rupea aikatauluttamaan ruoan laittoa,
tai mitään muutakaan päivänrutiinia sen mukaan, miten mies on kotona.
Mulla myyjänä on muuten pienet lapset olleet ihan ne vähiten hermoja raastavia asiakkaita,
vaikka olenkin tullut jo immuuniksi tapajuopoille ja tapavalittajille.
Saisin muuten aika monet porttikiellot jaettua alemman marisijan kuvailun mukaan =D
Mitenköhän lapset ikinä oppii siellä kaupassa tai ylipäätään missään yleisellä paikalla käyttäytymään,
jos mukaan on lupa ottaa aikasintaan seittemän vanhana? Diih.

 

Luinpa muuten, että oli Helsingissä päiväkotilaisetkin häädetty taloyhtiön pihoilta muihin puistoihin notkumaan,
ettei päiväsaikaan (!!) ole muita häiritsemässä. Uskomatonta..

Että kyllä ne pultsarit kuuluu katukuvaan ja raggarit nakkikioskille,
mutta me suomalaiset ärsyynnytään leikkivistä lapsista. Miksi ne lapset niin vihastuttaa?
Lasten täytyisi olla äänettömiä ja näkymättömiä.Onko ne lapset kivoja vaan silloin kun ne nukkuu tai sukeltaa?

HERKKUVINKKI

Miltä kuulostaisi täydellinen tacolasagne? No täydelliseltä.

Reseptin alkuperästä en ole varma, mutta herkkua maistoin isälläni ensimmäisen kerran 
ja seuraavaksi käskin antaa vinkit matkaan. Nopeaa, helppoa ja yksinkertaista. 

Tarvitset vain:

Niin ja jauhelihaa. Tuon juustodipin tilalle suosittelen ehdottomasti cheddarjuustodippiä,
mutta itse shoppailin Lidlissä ja siellä sitä ei ole. On kyllä törkeän hyvää noinkin. 
Sipsienkin kanssa voi mennä ihan maun mukaan ja voihan tätä reseptiä paljon soveltaa muutenkin, 
ottaa tota pois ja lisätä vähän tätä.


Ruskista jauheliha, kuullota sipuli, heitä mausteet. 
Toimivia esimerkkejä ne valmis tortilla/burritomaustepussit tai vaihtoehtoisesti maustaa itse.
Leikkaa tomaatti ihan pieneksi ja heitä joukkoon, samoin salsa ja haluamasi lisätäytteet (esim jalopeno).

Ota vuoka ja valuta pohjalle kerros jauhelihamössöä, ripottele sipsejä ja toista kunnes
toisiksi viimeiselle kerrokselle kaada juustodippi. 
Laita pinnalle hieman vielä sipsejä ja jos et halua "siistiä pakettia" tai liian lasagnemaista niin sekoita. Suosittelen! 

Lopuksi ripottele päälle mozzarellaraastetta ja lykkää uuniin 225 asteeseen ja anna olla keskitasolla 10-15 min. Valmista!

#HEIOLETKAUNIS

Blogeissa kiertää nyt pienimuotoinen haaste jossa minäkin olen mukana. 
Haasteen tarkoitus on kirjoittaa ulkonäköpaineista, viisi hyvää puolta itsestään ja viisi puolta bloggaajasta jonka arpaonni on itselleen suonut.

Samalla täytyisi sopia täydellisesti siihen tiettyyn muottiin, täytyisi osata erottautua ja olla omaitsensä,
olematta kuitenkaan liian erilainen tai outo.Täytyisi ymmärtää jotain muodista mutta ei olla massaa. 
Helppoa, eikös?
Hehkutetaan luonnonkauneutta ja pyritään luomuun mutta ripsienpidennyksiä, rakennekynsiä, 
pidennyksiä ja botoxia ei sitten lasketa, eihän ;) 

Pukeudun ja meikkaan, pukeudun miehen vaatteisiin ja jätän meikkaamatta, kaikki fiilispohjalla.
Huonosta itsetunnosta riippumatta en koe, että täytyisi näyttää joltakin tietyltä, tarpeeni on vain joku päivä kelvata itselleni. Ripsienpidennyksetkin löytyy, mutta vain helpoittaakseen ainaisen torkuttajan aamuja. Onhan ne toki kivat muutenkin;)


Jokainen meistä on jollain tapaa kaunis. Minä sain nyt kommentoitavaksi Maijun, Meriannen mielessä- blogin takaa.

kuva otettu Maijun blogista.

Kaunis ja lempeä hymy

Hymyilee silmillään

Hymykuopat!

Kauniin siniset silmät

Kuvista välittyvä aitous ja herttaisuus

Hankaluuksia tuottaakin etsiä hyviä puolia itsestään, varsinkin niitä pinnallisia.

No.. Minun hyvät puoleni.

Kuva 5 vuoden takaa =D

hyvin paksu tukka

pieni nenä

hyvä iho

pitkät ohuet sormet

pohkeet

Eihän se niin hankalaa ollut, eihän ;)

TÄSSÄ ELÄMÄ ON

Ihanaakin ihanempi asuinalue, omakotitalo, iso piha ja jopa se perunamaa.

Parin askeleen päässä puisto, päiväkoti ja peruskoulutkin korttelissa.

Hyvin voiva parisuhde, ihana poika, vakaat työt. Kuulostaa ihan hyvältä, eikös?

Ollien kasvaessa on irrottautuminen aina vain helpompaa, liiankin helppoa. 
Saa tajuamaan sen mikä on ollut jo pitkään piilossa, ahdistuneisuus. 
Se mikä kalvasi ennen miestä ja nopeaa raskautumista. 
Kun en osannut olla paikallaan, kun seinät meinasivat kaatua päälle. 
Levottomat jalat. Ne ovat täällä jälleen. 


Kaikki piti olla selvää pässinlihaa. Otetaan tosta tuo laina, ostetaan omakotitalo kivasta lähiöstä, remontoidaan, ostetaan kiikkustuolit ja vanhetaan yhdessä, täällä ja tässä talossa.

Sitä sanotaan, että mitä taakseen jättää sen edestään löytää. Enemmin tai myöhemmin.

Aiemmin kaappiin sullotut luurangot on nyt jäädäkseen asti tulleet kummittelemaan,
nurkissa tanssii kilpaa pölypallojen kanssa.

Kuka minä olen? Millainen tahdon olla? Miksi ajattelen/tunnen näin? Miten kuuluisi?

Miksi mikään ei riitä? Miksi minä en riitä? Mitä tahtoisin olla? Onko minusta mihinkään?

Vääristynyt minäkuva, vääristynyt kuva monesta asiasta, vaikeus olla aloillaan. 
Tarve hakea hyväksyntää, pyrkiä eteenpäin ja olla jotain.

Tässäkö tämä oli? 

Moi, olen Salla. Olen parikymppinen, jolla velkaa on edessä enemmän kuin vuosia takana.
Muutaman vuoden takainen Merkonomi, nykyinen kauppatäti. 
Asun paikkakunnalla, jossa saat omistaa hitonmoisen mielikuvituksen, jotta keksit ajanvietettä. 
Äiti, avopuoliso, lainanjakaja ja pyykinpesijä.

Olen parikymppinen ja pahimmat ruuhkavuodet taitaa olla meneillään parhaillaan nyt.

Kaipaan hulinaa ympärilleni. Kaipaan. Täällä ei ole edes mitään lapsille. Kurjaa, niin kurjaa.

Ei voi ennustaa tulevaa, täytyy elää hetkessä ja pohjalla on joskus käytävä ja sieltä on hyvä ponnistaa. 
Täytyy jaksaa ajatella, että tämähän on vain väliaikaista. 
Ei pysyviä loppuelämän ratkaisuja tarvi tehdä oikeastaan koskaan. 
Kurkkua kuristaa silti, haluan muutosta, jos en nyt niin tulevaisuudessa. 

Voi olla myös tämä syksy, mikä laittaa kriiseilemään kreisinä. 
Tiedän silti, että jotain on tehtävä selvittääkseen näitä kaikkia ajatuksia, auttaa itseä ymmärtämään niitä.
Tai sitten nämä on jotain aikuisuuden kipuiluja. Olen nuori vielä, en tahdo aikuistua, en ainakaan täysin. 
Hei mä keksin, muutetaan kaikki Mikä mikä- maahan ja problem solved!

 

Antaako tämä kylä minulle mitään? Voitaisiin vielä opiskella, mies tehdä vähemmän hektistä työtä, sosialisoitua, tekemistä, brunsseja, kahviloita, palkkautua paremmin.

Voisin sipsutella sievissä koroissa take away- kuppi kädessä pitkin Mannerheimiä, 
hypätä rillit huurussa ja salkku kainalossa ratikkaan ja näyttää tärkeältä. Hetken, jollekin.



Tiedänhän minä olevani tärkeä, jollekin, monellekin. Lapselleni, miehelleni, perheelleni.

Mutta entäs kun tahtoisin olevani sitä myös itselleni?