ÄN YY TEE NYT, OLLAANKO VALMIITA?

Hetken aikaa punnittuamme monen montaa näkökulmaa, tulimme siihen tulokseen, että Oliverin päiväkotiin laittaminen helpottaisi kaikkia. Siinä vaiheessa kun arki on suorittamista ja kaikki ylimääräinen pitää minimoida 
tai oikeastaan deletoida, on hyvä katsella asioita vähän eri perspektiiveistä. 
Viimeistään siinä vaiheessa kun itket väsymystä, tiskit kasaantuu ja ulos meneminen on haaste.

En ole koskaan pitänyt päiväkotia tuomittavana asiana. Jokainen perhe tekee mikä on perheelle paras ratkaisu. 
Olin kuitenkin itse nähnyt asian niin, että ei tuollainen alta kolmivuotias tarvitse päiväkotipaikkaa vain siksi, 
että se tarvitsee kavereita. Ei sen ikäinen niitä siinämäärin tarvitse, etteikö kerhot ja satunnaiset kyläilyt riittäisi. 
Että pitäisi siinä jotain muuta olla myös taustalla.

Pyörrän sanani osittain. Meille varmasti riittäisi kerhoilukaverit mutta meillä ei sellaisille ole aikaa. 
Juostessa miehen kanssa läpsystä vaihtaen töihin on oikeasti voimat todella vähissä mihinkään ylimääräiseen. Voitaisiinhan me mennä aina kun mulla on vapaata, mutta joko kerhot eivät silloin ole auki tai sinne täytyisi heti kukonpierun aikaan rynnätä. Mä en mitään vihaa niin paljon kuin kiireisiä aamuja. Me (minä) ollaan aamujen suhteen aika hitaita. Oliver saa ensin muutaman kerran kiskoa kädestä ja lyödä autolla ennen kuin suostun peiton alta ylös ja sen jälkeen syödään aamupala rauhassa ja keitän kahvit.

Kahvin poristessa pestään hampaita ja laitan pojalle piirretyt ja juon kahvini (pannullisen) omassa ylhäisessä yksinäisyydessäni kaikessa rauhassa. Jos koitetaan olla mahdollisimman nopeita niin voidaan himpun päälle kymmenen olla ovesta ulkona ja sitten täytyisi jo ennen 12 olla tekemässä ruokaa kotona joten se siitä ajatuksesta.

Meillä pitäisi nykyään viettää koko päivä lattialla istuen, mielikuvitusruokaa syöden ja dubaten milloin tiikeriä ja milloin autoa. Tuo poika ei hetkeäkään leikkisi yksin ja ne kasaantuneet kotityöt odottaa aina vain tekijäänsä. 
Paljoltihan tuo niihin kotitöihin osallistuu, mutta  ei sitä raaski sanoa, että äiti ei nyt kerkeä, kun ei ole koko päivänä muitakaan kavereita ollut leikkimässä.

Oliver kaipaa leikkikaveria. On kaivannut siitä asti kun pääsi leikin makuun Jemmin Vaahtosammuttimen kanssa. Kun toinen on vähän vanhempi, on helpompi pienemmän innostua yhdessä leikkimisestä. Ei Oliver innostu samalla tavalla saman ikäisistä, silloin se on sellaista enemmän rinnakkaisleikkiä. Kun kumpikaan ei ole vielä tarpeeksi taitava johdattelemaan leikkiä mihinkään suuntaan. Isomman kanssa Oliver näyttää itsestään ihan uusia puolia, 
kun toinen on viemässä ja näyttämässä leikille suuntaa. On oikeasti kaveri. 

Päiväkodin aloitus vapauttaa ainakin stressistä työvuorojen säätelyn, mahdollisen hoidon tarpeen ja kiirrellisten vahtivuorojen vaihtojen suhteen. 

Oliverille päiväkoti antaa mahdollisuuden tutustua uusiin ihmisiin, saada kavereita ja rohkaistua itsenäiseen toimintaan. Me haluttiin Oliver ihan pienten puolen sijaan sellaiseen ryhmään, jossa lapset ovat 2-5 vuotiaita. Oliver on siellä nuorin. Ihan vaan siksi, että olen huomannut pojan olevan niin reipas minäitse ja oma- aloitteinen, 
että tuossa ryhmässä se saisi siihen kaikista parhaiten tukea. 

Mä olen tyytyväinen, että saatiin poika pidettyä kotihoidossa yli kaksi vuotta. 
Jos kokisin, että Oliver ei olisi hoitoon vielä valmis niin pitäisin tunnit minimissä ja Oliverin kotona vielä ainakin vuoden niin kuin olin suunnitellut ja kun siihen kerran olisi mahdollisuus. 
Kaikilla ei ole niin onnekasta ja ne ei niin valmiit pienetkin on hoitoon vietävä. Vaikkakin kyllähän ne pienet lapset äkkiä kaikkeen sopeutuu, melkein helpommin kuin vähän sitten isommat.

Oliver on kuitenkin osoittanut olevansa valmis ja ehkä jopa kaipaavansa jotain tälläistä niin näen tämän vain mahdollisuutena parempaan, rutiininomaisempaan arkeen.

 

Ollaan oltu nyt muutamana päivänä tutustumassa yhdessä ja helpommaksi tekee sen, että Oliver sai jo ystävän ensimmäisenä päivänä. Juurikin alta kolmivuotiaan samanluonteisen tytön, joka kädestä pitäen tuli Oliveria hakemaan leikkeihin ja sen jälkeen ei tyttöä olla saatu mielestä. Siitä tuli toiselle ihan turvaihminen. 

Meinasi tällä herkkiksellä tulla tippalinssiin katsellessa kun oma tyyppi juoksi toisen perässä kikattaen huomaamatta edes läsnäoloani.

Alkuviikosta Oliver jää pariksi tunniksi yksinään, keskiviikkona ja torstaina vähän pidemmäksi. Meillä hoitoajat on kuitenkin 5-7 h (yleensä se viisi) ja 12 pv kuukaudessa, mikä ei musta ole yhtään hullumpi. 
Mulla on tästä koko hommasta tosi hyvä kutina persiissä. Toivottavasti en ole siitä kutinasta väärässä=D

Äidin fiilikset on siis vaan hyvät. Jännittääkö? No ehkä vähän on kusi sukassa, mutta ihan niin hyvällä tavalla kun vaan voi olla. Mä luotan tuohon jäpikkääni ja luulen tuntevani sen aika hyvin. Oon aika varma etten huijaa, 
kun sanon sen olevan äärimmäisen avoin, herkkä, sosiaalinen, reipas, kiltti ja kaikkien kaveri. Mutta huolehdinko että se pienenä jää jalkoihin? No enpä todellakaan. 
Osaa hän halutessaan myös olla äärimmäisen jukuripää, tietoinen mitä haluaa ja mitä todellakaan ei, 
eikä taida äidin tavoin olla mikään luokan hiljaisin nurkkaruusu. 

Joten eiköhän tuo pärjää.



Ja katsokaas alinta kuvaa mihin on tämä äiti sortunut. Onko tämä nyt sitä tyyntä myrskyn edellä ja pahempaa on luvassa? :D

Viime hetken vinkkejä päiväkoti untuvikoille? Nimikointi ja kuravaatteet listalla, muuta?