MIKÄ LAPSISSA ÄRSYTTÄÄ?

Sitä väitetään, että vanhempi tietää parhaiten lasten tarpeet. 

Monesti huomaa kuitenkin, että moni elää käsityksessä "että minä taidan tietää vähän paremmin". 

On ok antaan vinkkejä, neuvoa kysyttäessä ja auttaa kun apua pyydetään. Tuputtaminen ei ole ok.
Eikä se, että vaivihkaan vähän aliarvioidaan toisen vanhemman menetelmiä.

Mulle on aivan yksi lysti miten kukin lapsensa kasvattaa, minä kasvatan omani näin, puen omani näin, ruokin omani näin ja teen rutiinit juuri niin kuin meille ne on sopiviksi todettu. Jos joku kanssa vanhempi kokee, että perse edellä kiivetään puuhun ja täytyyhän noille näyttää mistä se kana pissii niin kuule ei täydy. Jos olet aidosti huolissasi lapsestani, on asia erikseen, mutta sellainen turhanpäiväinen päteminen ei kauheasti naurata. Eikä hyödytä yhtään ketään.

Jokainen lapsi on erilainen (aatelkaa!!) ja siinä missä toinen on auttamaton vilukissa on toinen yltäpäältä hiessä. 

Joku saa pukea heti nollarajat alittaessa kauppareissullekin toppahaalaria, 

mutta me heitetään vaan collareiden alle sukkiksia ja paksumpaa takkia. Ja hengissä ollaan.

Meillä ei ole joka ruokailun yhteydessä seisovaa pöytää josta lapsi saa itse valita syödäkseen,
meillä syödään mitä äiti laittaa, jos ei maistu niin odotetaan seuraavalle aterialle.
Tietenkään en tee tietentahtoen ruokaa, mikä ei toiselle maistu ja jos sattuu olemaan uutta ruokaa,
vaaditaan maistamaan, jos ei tykkää annetaan muuta.
Yleensäottaen ei kuitenkaan lapsen vaihtelevan mielialan mukaan ruokia tehdä.
Jos on nälkä, kyllä se syö. Viimeistään sitten seuraavalla. Ja hengissä ollaan edelleen.

Vaikka olenkin aika immuuni jo tuputtamiselle, on mulle hyvin jäänyt muistiin kaikki vauvavuosien kommentit kuinka mua pidettiin uusavuttomana alkuasukkaana. Hyvä, että en pidellyt lastani nurinpäin ja tietenkin kaikki olisi kannattanut aina tehdä jollain toisella tapaa.
En oikein ymmärrä sellaista itsensä jalustalle nostamista, kiillotetaan omaa sädekehää kuinka on itse äitinä kerätty monta tarravihkoa jo täyteen. On itseasia mulle kunnia päästä kuuntelemaan näitä kattavia neuvoja, kuinka minun kannattaisi lapseni kasvattaa. Jännä juttu kun ei oikeen ottanut onkeen, liekö sitten että olen epäonnistunut.

 

 

Mä olen ennenkin maininnut, että olen harvinaisen ylpeä tuosta kaksivuotiaasta.
On hienoa, että voidaan muittamutkitta mennä kahviloihin, kun tiedän toisen osaavan käyttäytyä.
Tänäänkin istui aikuisten penkillä, mutakakkua naamavääränä vetäen ja lähtiessä meni kassalle sanomaan tädille kovaan ääneen kiitos.
Mutta tuo minun lapseni on vasta kaksi. Ja joskus sitä ärsyttää ja saakin ärsyttää.
Sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, ettenkö olisi opettanut lapselle käytöstapoja tai meillä olisi aina ostettu hiljaiseksi. Se merkitsee vain sitä, että lapseni kokeilee joskus rajojaan tai sitä, että muuten vaan vituttaa. Eikös meitä kaikkia joskus?
Musta on kuitenkin ymmärrettävämpää se kiukutteleva uhmaikäinen, joka ei vielä jokaista tunnettaan osaa säädellä tai oikein ilmaista kuin se, että aikuiset ihmiset eivät osaa käyttäytyä.

Tällä viittaan siihen, kun tuntuu siltä, että suurimmat ongelmat kasvatukseen puututtaessa koskee kasvatusta tai lähinnä sitä, miten lapset käyttäytyy. Tullaan antamaan vinkkiä kuinka kannattaisi ostaa jäätelö, että toinen hiljentyisi, annetaan itse pastillia vaivihkaa äidin huomaamatta tai sitten pyydetään poistumaan kaupasta. Niinkuin hiljattain uutisoitiin.

 

Jos mahdollista, olisin itse ottanut lapsen kainaloon ja lähtenyt jo pois, vartti on kuitenkin jo aika paljon huutoa.
Jos taas minulla olisi ostoskärryt täynnä, antaisin huuta kärryissä, sama aikahan mulla menisi tavaroita palauttaessa kuin maksaa ja häipyä. 

Itse kiinnitin huomiota enimmäkseen siihen mitä kommentteja lööppi oli nettisivuilleen kerännyt, tässäpä muutama:

"Onko niitä kiukkuavia kakaroita pakko viedä sinne kauppaan. On taas pikku nico-Petteri aina saanut tahtonsa läpi. Ei nykyajan vanhemmat saa kakaroihinsa mitään rotia"

Niin. No olisihan se kiva, jos lapsessa olisi joku hälytin mikä varoittaa lähestyvästä kiukunpuuskasta. Se kiukku kun voi tulla yllättäin, puskan takaa, odottamatta ja todellakin kenenkään tahtomatta.
On ihan tavanomaista, varsinkin sille neljävuotiaalle, osoittaa mieltään. En tiedä, onko kyseisen lööpin nico-Petteri saanut kaiken mikä sattuu milloinkin miellyttämään, mutta noin niinkuin yleensä uhmalla ja hemmottelulla ei ole tekemistä keskenään ollenkaan. Se, että ei meidän lapsi ainakaan koskaan ikinä niin odota, kyllä se joskus koskaan todennäköisesti vielä yllättää ja jos ei, se on sitten vain harvinainen yksilö, tai helvetinmoista tuuria mihin ne uhmakohtaukset ajoittuu.
Kaikki lapset kun tosiaan ovat erilaisia.

"Sit ne kiljuvat lapset voi jättää himaan, kaupat on 14 h auki, niin ehtii järkkää reissun ilman kiljujaa"
"Niille parkuville, kaikkia näpelteleville, itku- potku- raivari tenaville pitäs antaa porttikielto kaikkiin kauppoihin."

Tässä vaiheessa mulla tuli joku brainfartti lopullisesti, että mitäköhän mä just luin.
Joskus on kyllä kieltämättä luksusta käydä kaupassa ilman lasta, mutta en mä kyllä rupea aikatauluttamaan ruoan laittoa,
tai mitään muutakaan päivänrutiinia sen mukaan, miten mies on kotona.
Mulla myyjänä on muuten pienet lapset olleet ihan ne vähiten hermoja raastavia asiakkaita,
vaikka olenkin tullut jo immuuniksi tapajuopoille ja tapavalittajille.
Saisin muuten aika monet porttikiellot jaettua alemman marisijan kuvailun mukaan =D
Mitenköhän lapset ikinä oppii siellä kaupassa tai ylipäätään missään yleisellä paikalla käyttäytymään,
jos mukaan on lupa ottaa aikasintaan seittemän vanhana? Diih.

 

Luinpa muuten, että oli Helsingissä päiväkotilaisetkin häädetty taloyhtiön pihoilta muihin puistoihin notkumaan,
ettei päiväsaikaan (!!) ole muita häiritsemässä. Uskomatonta..

Että kyllä ne pultsarit kuuluu katukuvaan ja raggarit nakkikioskille,
mutta me suomalaiset ärsyynnytään leikkivistä lapsista. Miksi ne lapset niin vihastuttaa?
Lasten täytyisi olla äänettömiä ja näkymättömiä.Onko ne lapset kivoja vaan silloin kun ne nukkuu tai sukeltaa?