TÄSSÄ ELÄMÄ ON

Ihanaakin ihanempi asuinalue, omakotitalo, iso piha ja jopa se perunamaa.

Parin askeleen päässä puisto, päiväkoti ja peruskoulutkin korttelissa.

Hyvin voiva parisuhde, ihana poika, vakaat työt. Kuulostaa ihan hyvältä, eikös?

Ollien kasvaessa on irrottautuminen aina vain helpompaa, liiankin helppoa. 
Saa tajuamaan sen mikä on ollut jo pitkään piilossa, ahdistuneisuus. 
Se mikä kalvasi ennen miestä ja nopeaa raskautumista. 
Kun en osannut olla paikallaan, kun seinät meinasivat kaatua päälle. 
Levottomat jalat. Ne ovat täällä jälleen. 


Kaikki piti olla selvää pässinlihaa. Otetaan tosta tuo laina, ostetaan omakotitalo kivasta lähiöstä, remontoidaan, ostetaan kiikkustuolit ja vanhetaan yhdessä, täällä ja tässä talossa.

Sitä sanotaan, että mitä taakseen jättää sen edestään löytää. Enemmin tai myöhemmin.

Aiemmin kaappiin sullotut luurangot on nyt jäädäkseen asti tulleet kummittelemaan,
nurkissa tanssii kilpaa pölypallojen kanssa.

Kuka minä olen? Millainen tahdon olla? Miksi ajattelen/tunnen näin? Miten kuuluisi?

Miksi mikään ei riitä? Miksi minä en riitä? Mitä tahtoisin olla? Onko minusta mihinkään?

Vääristynyt minäkuva, vääristynyt kuva monesta asiasta, vaikeus olla aloillaan. 
Tarve hakea hyväksyntää, pyrkiä eteenpäin ja olla jotain.

Tässäkö tämä oli? 

Moi, olen Salla. Olen parikymppinen, jolla velkaa on edessä enemmän kuin vuosia takana.
Muutaman vuoden takainen Merkonomi, nykyinen kauppatäti. 
Asun paikkakunnalla, jossa saat omistaa hitonmoisen mielikuvituksen, jotta keksit ajanvietettä. 
Äiti, avopuoliso, lainanjakaja ja pyykinpesijä.

Olen parikymppinen ja pahimmat ruuhkavuodet taitaa olla meneillään parhaillaan nyt.

Kaipaan hulinaa ympärilleni. Kaipaan. Täällä ei ole edes mitään lapsille. Kurjaa, niin kurjaa.

Ei voi ennustaa tulevaa, täytyy elää hetkessä ja pohjalla on joskus käytävä ja sieltä on hyvä ponnistaa. 
Täytyy jaksaa ajatella, että tämähän on vain väliaikaista. 
Ei pysyviä loppuelämän ratkaisuja tarvi tehdä oikeastaan koskaan. 
Kurkkua kuristaa silti, haluan muutosta, jos en nyt niin tulevaisuudessa. 

Voi olla myös tämä syksy, mikä laittaa kriiseilemään kreisinä. 
Tiedän silti, että jotain on tehtävä selvittääkseen näitä kaikkia ajatuksia, auttaa itseä ymmärtämään niitä.
Tai sitten nämä on jotain aikuisuuden kipuiluja. Olen nuori vielä, en tahdo aikuistua, en ainakaan täysin. 
Hei mä keksin, muutetaan kaikki Mikä mikä- maahan ja problem solved!

 

Antaako tämä kylä minulle mitään? Voitaisiin vielä opiskella, mies tehdä vähemmän hektistä työtä, sosialisoitua, tekemistä, brunsseja, kahviloita, palkkautua paremmin.

Voisin sipsutella sievissä koroissa take away- kuppi kädessä pitkin Mannerheimiä, 
hypätä rillit huurussa ja salkku kainalossa ratikkaan ja näyttää tärkeältä. Hetken, jollekin.



Tiedänhän minä olevani tärkeä, jollekin, monellekin. Lapselleni, miehelleni, perheelleni.

Mutta entäs kun tahtoisin olevani sitä myös itselleni?