Tiedän poikkeavani äitimaailman valtavirrasta ajatuksillani ja suututtavani ammattimielensäpahoittajia. 

Tämä aihe on sellainen, josta en jaksa hiuskarvojani menettää, tunkea hernesatoa kärsääni tai haukkua valtiota. Nääh.

Asiat on meillä täällä kotomaassa aika mallillaan. Koulutuksen suhteen kaikilla on samat edellytykset, terveydenhuolto ilmaista, hampaita saat huoltaa ilmaiseksi täysi-ikäisyyteen asti ja neuvolapalvelut maksuttomia. 

Saadaan katetta tilille kotona olemisesta ja peiton heiluttelusta seurauksineen.

Kaikesta huolimatta valitamme, että meille maksetaan kotona olosta liian vähän ja liian vähän aikaa.

Meillä tuetaan lapsen kanssa kotona olemista kolme vuotta, mielestäni melko pitkään kuitenkin. 
Myönnän, että ei minustakaan summa mikään suurensuuri ole, mutta voisihan se olla kokonaan olemattakin. 
Ainahan olisi kivempi saada vähän enemmän, parempaa palkkaa ja voittaa lotossa.

 

  

Ei se meillekään riittänyt ja siksi minä palasin työelämään osa-aikaisesti Oliverin ollessa yhdeksän kuukautta. Tämän toki mahdollisesti se, että tehtiin vuorotöitä ristiin eikä poika tarvinnut päivähoitoa. 

Ja bonarina me saatiin edelleen kodinhoitotukea.

Olinkin pudota penkiltä kun soitin Kelaan lakkauttaakseni kodinhoitotuen laittaessani Oliverin päiväkotiin osa-aikaseksi ja kuullessani, että koska teen alle 30 h viikossa, olen oikeutettu tukeen joka on niinkin suuri, että kattaa päivähoitokustannukset ja parikymppiä jää päälle. Käsittämätöntä.

En kehtaa nurista, en sitten tippaakaan. 

Siinä missä tasa-arvoisen avioliittolain läpimeno puhutteli, puhutti lapsilisien tuleva leikkaus monta äitiä. Kyllähän minä sen myönnän, että on varmasti parempiakin päitä leikata.

Ei meilläkään todellakaan mitään kroisoksia olla ja ylimääräinen raha on aina tarpeen jokaista penninjetiä myöten.

Ymmärrän yksinhuoltajat tai perheet, joilla yksinkertaisesti on niin tiukkaa, että kympinkin leikkaus on iso menetys taloudellisesti. Mutta miettikääs, meneekö muuten kuukaudessa kymppi johonkin ei niin tarpeelliseen? Tupakka, alkoholi, energiajuomat? Onko se kympin menetys niin suuri, jos rahaa on laittaa sen altakympin johonkin turhaan?

Moni äiti sanoo ehdottomasti säästävänsä lapsilisää lapselle ja moni kyseisistä äideistä on ensimmäisenä äänessä. Enää ei oma ymmärrykseni taivu. Kuinka on varaa laittaa koko lapsilisä lapsen säästöpossuun, jos kuitenkin kympin leikkaus aiheuttaa taloudellista ahdinkoa?

Ärsyttääkö silloin se, että oman lapsen varallisuus nyt kärsii? Vai se, että nyt sitä säästöpossua joutuu lihottamaan kympin verran omasta lompakosta?

 

Kyllä minä vaan sanon olevani kiitollinen ylipäätään siitä, että saan pientäkin rahallista avustusta lapselleni. 

Olen mielestäni onnekas, että minulla on mahdollisuus valita olla kotona kolme vuotta ja saada siitäkin rahaa. 

Edes sen vähän.

Lapsilisäkin nousee sitä mukaan mitä lapsia tulee, miettien kuitenkin, että tarvittavien asioiden määrä vähenee lapsen kasvaessa ja materiaalia pystyy kierrättämään sisarukselta toiselle. 

Jos meille maksettaisiin kuukausipalkan tavoin kotona olemisesta, kuka töihin kaipaisi? Kyllä minä ainakin kernaasti makaisin sohvalla ketarat ojossa kattoon räkien, maksaen lapsenlikalle lasten kaitsemisesta- koska on varaa. Mieluusti siihen asti, että lapset tekevät itse kotityönsä ja toisivat leivän pöytään.

JOULU ON IHANA

Joulua ei meillä ehditty stressata. Joulua edeltävät kaksi päivää olikin melko kiireisiä; viime hetken ostoksia, kuusen kasaamista ja koristelua, tiistaina seitsemän päivän työputken lopettelua iltavuorossa, jonka jälkeen vuorossa oli viime hetken lahjojen teot, kinkun tuikkaaminen uuniin ja kakun tekeminen pakkaseen. Yö vietettiinkin kinkku vahdissa.

Aatto alkoi joulukalenterin viimeisellä luukulla ja yhdellä paketilla kuusen alta. Käytiin pulkkamäessä, siivottiin ja katettiin pöytä, jonka jälkeen huomasin unholaan jääneen joulustressin tekevän tuloaan. Kolmelta saapui vieraat ja kuuden hengen ruokaryhmään mahtui yksitoista suuta, naurua ja höpinää. Oliverille ruoka ei maistunut tänäkään vuonna (eikä sille kyllä mikään maistu pitkin vuottakaan) ja kauheasti kiinnosti ja jännitti paketit kuusen alla, joita tänäkin vuonna oli kertynyt ihan kamalasti.

Vieraiden lähtiessä tutustuttiin hetki Oliverin kanssa leluihin ja lähdettiinkin minun isovanhemmille, jonne tuppaa serkut, sedät, tädit ja kaikkien lapset kokoontua. Ilta jatkui pitkään, nauru raikasi ja sänkyyn kaatuessa nukahdin heti.

Joulu pysäytti tänäkin vuonna, ravisteli katsomaan ympärilleen kuinka onnekas sitä itse onkaan. Laittaa ajattelemaan, että voisi sitä kerääntyä kaikki saman pöydän ääreen useammin kuin kerran vuodessa. 

Joulu on ihana. 

KOLMETOISTA

Oliveria odottaessa vihasin kaikkea. Vihasin entistä pahemmin vaihtelevaa mielialaa,
vihasin luopua niin monesta asiasta, vihasin saada arpia ja monta lisäkiloa. En ottanut mahakuvia tai hypettänyt raskauttani. Minä en hehkunut enkä todellakaan ollut nainen kauneimmillaan. 
Olin vain vihainen ja lihonnut tunnistamattomaksi.

En minä vihannut tulevaa, odotin vauvan tuloa jännittyneenä, mutta raskaus ei vain sopinut minulle,
eikä pukenut minua tippaakaan. Luulen, että omaan suhtautumiseen vaikutti paljon se, että kaikki oli super uutta. Elämä ei ollut täysin hallinnassa itsellänikään ja kauhistutti ajatus ottaa vastuu jostain niin isosta asiasta, päätös joka muuttaisi koko loppu elämän. Pelotti pysyykö mies matkassa, ei meillä yhteistä taivalta ollut paljoa ehtinyt kertymään Oliverin ilmoittaessa tulostaan. Raha-asioiden järjestyminen jännitti, mutta suurin muutos oli se mitä itse olin tulossa kokemaan. Luulenpa, että kaikki summaen fyysisiin muutoksiin on syy siihen, miksi en koko raskaudesta osannut nauttia.

               

              

Vaikka kilot karisi silmissä mietin vielä pitkään, että miten kukaan ikinä koskaan voi kaivata sitä mahaa. 

En minä ainakaan, mietin silloin. Minä en sitä ruoanpidikettä, tien tuketta kaipaa, enkä sitä kaikkea mitä se tuo mukanaan; selkävaivat, turvotukset, krampit, närästykset... Ainoa, mitä lämmöllä muistelen on tissit. 

Siis kun ne kerrankin hetken tässä kropassa viihtyi.

Joopajoo, koputa puuta. Oliverin lähestyessä puoltatoistavuotta tuli puhe seuraavasta ja huomasin salakavalasti kaipaavani mahaa, synnytystä ja vauvantuoksua, sitä minkä voisi purkittaa ja nuuskia aina iltapuhteiksi. Vauvatyyppiä en ole vaikka vauvat somia onkin. Mutta on ne tylsiä.

Pitkään sanoinkin, että voisin vaan ottaa postitoimituksella taaperon haluttuun vuodenvaihteeseen.

No mikä nyt sitten on erilailla?

Vaikka oireita on ollut triplaten verraten Oliverin odotukseen ja se on tehnyt hitusen hankalampaa nauttimisesta, 
olen pääsääntöisesti vain yhtä hymyä.

Mutta tilanne on nyt ihan toinen. Tiedän millainen mieheni on ja luotan sellaisena pysyvän. Hän minun kallioni. Tiedostan myös, että raha-asioilla on aina tapana järjestyä, tukiverkosto on suuri ja vartaloni muuntautumiskykyinen. Elämä ei muutu tästä paljoakaan ja luopumaan ei joudu paljosta ja senkin tilalle saa roppakaupalla parempaa. Onhan tämä kaiken arvoista.

Aina toisinaan harmittaa, ettei ensikierroksen mahankasvatuksesta ole montaa kuvaa muistona tai fiiliksiä kirjoitettuna ylös. Tällä rundilla meinasin kuvata, kirjoittaa, hehkuttaa ja paisua ja vain toivoa, että imetys onnistuisi tälläkin kertaa yhtä hyvin ja veisi jokaisen kilon mennessään.

Nyt viikkoja on kasassa 13+0. Pahoinvointi on helpottunut ja väsymys ei ole enää yhtä ylitsepääsemätöntä kuin vielä jokunen aika sitten. Vessassa saa juosta jatkuvasti ja nälkä tuntuu olevan koko ajan. Maha on ottanut jo aika hyvin tuulta alleen, eikä tätä oikein olisi enää salailtu. Kaikki merkit viittaa siihen, ettei minusta siroa tälläkään kertaa tule. Mutta joo, on tää aika kivaa tällä kertaa.

Kiinnostaisiko teitä lukea raskauden etenemisestä ja kuulumisesta vai ollaanko sitten niin kaukana kotikentältä, että parempi jättää väliin? Täh?

JOULUN MERKITYS+ARVONNAN VOITTAJA

Kun olin pieni raapustimme siskon kanssa lahjatoiveet kirjeeseen, jonka äiti vei etupihalle kiven alle.
Sieltä sitten tonttu sen haki ja ihmeteltiin siskon kanssa, miksei tällä kertaa nähty kuin äidin käyvän pihalla. Kummallista.

Ennen vanhempien eroa vietettiin joulut mummolassa jonne kerääntyi isän puolelta koko suku.
Pulkkailua serkusten kanssa, mummon itse tehdyt jouluruuat ja piinaavaa Joulupukin odotusta.
Lahjavuori ja kun suurin murhe oli, ettei jokaisella lelulla ehtinyt leikkiä.

 

En ole ikinä vihannut joulua, mutta en siitä myöhemmin liiemmin piitannut. Aikuistuessa sitä kuitenkin taas löysi sen nautinnon joulusta. Kun ollaan koko porukka yhdessä, syödään mahat täyteen, nauretaan, katsellaan lasten avaavan lahjoja silmät innosta kiiltäen, katsellaan ne perinteiset jouluohjelmat, saunotaan ja illalla lasten käydessä nukkumaan otetaan sivistyneesti glögiä.

Tänä jouluna mennään saman kaavan mukaan kuin viime vuonna. Järjestetään täällä meidän kotona joulu, jonne molempien vanhemmat, uudet kumppanit ja sisarukset ovat tervetulleita. Syödään hyvin ja katsellaan kuinka Oliver sekoaa lahjoista. Illan tullen pakataan kimpsut ja kampsut ja mennään mummolaan jossa on sama tuttu vanha kööri koolla.

Mitä siis joulu minulle merkitsee? Ennen kaikkea yhdessäoloa hyvän ruuan parissa ja lasten vilpitöntä iloa, sillä lapsethan loppujen lopuksi Joulun luovat.

Kysyinkin teiltä lukijoilta mitä Joulu teille merkitsee ja olittekin yhtälailla kaikki vastanneet samoin.
Yhdelle teistä lupasin ylläripaketin, vaikkakin mielellään laittaisin teistä jokaiselle pakettia tulemaan.
Tästä tuli niiiin hyvä fiilis itselleni, että taidan toteuttaa samanmoisen arvonnan toistekin.
Tälläkertaa onni kuitenkin suosi KRISTAa, toivottavasti paketti on mieluisa.
Laitan sulle viestiä tulemaan ja paketin postitan heti tänään:)

Vielä kerran iso kiitos teille kaikille lukijoille. Kiitos myötäelämisestä, kauniista kommenteista ja mielipiteidenne jakamisesta. Olette upeita jokainen! Ihanaa joulun odotusta!:)

VOIHAN MÖYKKY

Huh, hengitä syvään, ulos, sisään, ulos. Noniin.

Mistä alottaisin?

Vaikka ihan alusta, siitä kun olin päässyt juoksemisen makuun, juoksin muulloinkin kuin silloin kun joku jahtaa, 
juoksin ilman musiikkia ja jopa nautin siitä. Kroppa alkoi muistuttamaan muuta kuin hyytelöä ja ruokailutottumus näytti hyvältä. Juoksin jo viiden kilometrin lenkkejä ja tähtäimessä oleva kymppi ei näyttänyt enää niin saavuttamattomalta.

Kunnes.. yhtenä iltana mallailin itseäni peilin edessä ja totesin miehelle, että joko mulla on naistenvaivat alkamassa tai sitten on pullat hyvin uunissa. Tikutin, plussasin ja vollotin.

Viime keskenmenosta oli niin vähän aikaa, että en osannut ajatella muuta kuin kohta taas sattuu. 
En todellakaan ollut valmis kokemaan sitä taas. Oliko tämä nyt hyvä juttu ollenkaan?
Tätähän me halusimme, mutta oliko aika sittenkään oikea? 

Minusta tuli hysteerinen. En uskaltanut enää juosta koska se aiheutti kramppeja vatsassa.
En uskaltanut liikkua ollenkaan. Juoksutreenit saivat jäädä.

Koitin olla ajattelematta koko asiaa. Stressasin ja samalla stressasin siitä, että stressi ei tee sikiölle hyvää. Tiesin etten kykenisi odottamaan kolmea kuukautta, riskinä se, että kuulisin ultrassa vain ettei sykettä löydy. Enhän minä tiedä kuinka kauan viimeksi kannoin kuollutta vauvaa. Vaadin, että saisin ajan varhaisultraan, kerroin, että tiedän silti, että riskit ovat samat sen jälkeenkin, mutta saisin hetkeksi mielenrauhan eikä odotus olisi niin kovin pitkä. Vastauksena sain, että vasta kolmen keskenmenon jälkeen saisi ajan varhaisultraan.

Normaalisti en ole mikään hysteerinen mutsi tai malttamaton mamma, mutta nyt olin valmis maksamaan mielenrauhastani mitä tahansa ja lampsin yksityiselle. Sieltä kävelin lähinnä pienenpientä pähkinää muistuttavan kuvan kanssa ulos, laskeskellen että riskiviikkojen ylittämiseen on enää neljä viikkoa. Neljä pitkää viikkoa ja np- ultraan olisi kolme viikkoa. Kolme-pitkää-viikkoa. Heippa vaan järjenjuoksu!

Onnekseni huonovointisuus ja hirveä väsymys pitivät minut hyvin tietoisena raskaudesta, siitäkin huolimatta en osannut päästää irti ajattelemasta kaikista pahinta. Töissä kävin vaikka joskus teki tiukkaa, saadakseni muuta ajateltavaa. Välillä  sai istua varastohuoneessa hengittelemässä syvään tai iskeä lappu kassan luukulle ja juosta vessaan.

Sattuneista syistä en ole raskaudesta uskaltanut kovin monelle mainita. Pelkäsin, että sen ääneen sanoessa kaikki menisi pieleen. Jos uskaltaisin iloita, se vietäisiin minulta pois. 

Viimeviikkoina on ollut erittäin hankala salata asiaa, koska mahani muistuttaa pian jo puolenvälin kieppeillä olevan mahaa. Istukka etuseinämässä takaa sen, että salailu ei ole helppoa. Enkä kyllä kovin siro ollut esikoisen odotusaikanakaan=D

Palataan tähän päivään. Päivää jota on odotettu yhtä paljon kuin lapsi jouluaattoa.

Tärisin ja mantrasin itselleni. Hengitä syvään, tai koita edes muistaa hengittää. Huh, että tärisinkin. Viimeksi näillä hetkillä kuulin, että sykettä ei ole. Mitä jos kuulen sen taas? Romahtaisin. Kyllä. Vähintään.

Siellä näkyykin heti ja hengissä ollaan, kuunnellaan tosta syke ja ihan normaali on, onneksi olkoon. 
Ihana ultratäti ei odotuttanut tietäen edellisestä keskenmenosta vaan käytiin heti asiaan.

Nyt minä hengitin. Ja tärisin lisää ja vähän märisin. Nyyh. Voi möykky! Sehän on jo ihan ihmisolio. Nyyh lisää. 

Kotona avautui hanat. Olen ollut viime kuukaudet kunnon stressipallo ja kaikki stressi purkaantui. Nyt minä tahdon iloita ja koitan olla pelkäämättä pahinta. 

Pakahdun onnesta. Meille tulee vauva. 
Muoks: viikkoja olikin enemmän kuin varhaisultra näytti, 12+2 ja LA 28.6

Ps. Tiedän, että lukijoistani löytyy vauvahaaveilijoita ja vinkkaan Kaksplussan suosittua ovislaskuria kertomaan otollisemman hetken tulla raskaaksi tai jos on jo kala tärpännyt raskauslaskuria kertomaan mahdollista duedatea! ;)

Pps. tarkoitus oli julkistaa arvonnan voittaja tässä yhteydessä, mutta kirjoitan siitä Oltsun päikkyaikaan oman postauksensa. Nyt lähden hakemaan nakeroa päiväkodista, kuulemiin!

HOXHOX

HOX HOX muistakee! rakkahat lukijat osallistua hyvänmielen arvontaan. Aikaa on huomisaamuun kello yhdeksään ja arvon aamupäivästä voittajan :)

Pyrin vastaamaan kaikkiin kommentteihin tämän päivän aikana, kiireiden vuoksi homma laahustaa mutta jokainen on ajatuksella luettu. Palataan!

ITSEPÄ LAPSESI HOMMASIT

Itsepä olet lapsesi tehnyt- jos 12 tuntia supistuksia ja 15 minuuttia ponnistusta ei antanut siihen vastausta, niin nytpähän tiedän. Niin makaa kuin petaa.

Olisit miettinyt kahdesti ennen lasten hommaamista- se ei muuttaisi mitään. Ei vaikka olisin miettinyt useammankin kerran. Tässä seisoisin silti.

En taida olla ainut näiden lausahduksien todistaja? Jos erehdyt ääneen myöntämään, että nyt on rankkaa ja äitiä vähän väsyttää, osoittaa rivi syyttäviä sormia kovaan ääneen kuorossa huutaen, että itsepä olet itsesi tuohon tilanteeseen ajanut. Että turha nyt enää kyykistää kun paskat on jo housussa.

Itse sinä olet ne lapset hankkinut joten pärjäile.

Niin, pärjäile. Tuttua huttua täälläkin ruudun takana. Kun multa kysyy miten menee ja mitä kuuluu niin vastaus on aina sama: ihan hyvin ja sitä samaa. Lyhyesti ja ytimekkäästi koska olenhan suomalainen ja minä pärjään itsekseni. Ei sillä, useimmiten arkeni onkin sitä samaa ja ihan hyvin pyyhkii pääsääntöisesti, joten mitä turhia jaarittelemaan, mutta kyllä sitä herkästi tulee oltua tuppi suuna silloinkin kun tekisi mieli purnata.

Mikä siinä onkin niin hienoa siinä pärjäämisessä? Miksi kukaan edes  tyytyy pelkkään pärjäämiseen? Minä ainakin henkilökohtaisesti haluan enemmän kuin pärjätä, tahdon enemmän kuin vain yrittää suoriutua arjen askareista ja vaadin, ettei aina tarvitse olla vahva. 

Jokunen aika sitten luin facebookin yhdeltä kuuluisalta palstalta, kuinka joku piti äärettömän hulluna sitä, että lähes tuntematon naapuri oli tullut pyytämään hoitoa lapselleen pariksi tunniksi. Hän ei ollut ehtinyt jeesimään omien kiireidensä takia, mutta minua jäikin hämmentämään se, miten kyseistä äitiä leimattiin huonoksi.

Jos minun naapurini tekisi samoin ja en olisi töihin lähdössä, pyytäisin sisälle. Ainoa ajatus mikä kävisi mielessä olisi, että tuolla ei taida olla muitakaan ja onneksi uskalsi pyytää apua. 

En nyt koita kiillottaa omaa sädekehääni tai kertoa olevani laupias samarialainen. 

Koitan vain sanoa, että juurikin tälläisen ajatusmaailman takia, on äitien hirveän hankala sanoa ääneen ne pahimmat ja raskaimmat ajatukset. On äärimmäisen rohkeaa uskaltaa sanoa, että nyt tarvis jonkun ottaa koppia. Vielä hienompaa on, että joku olisi ottamassa vastaan ilman heittämättä paskamutsi-leimaa otsalle. 

Aina toisinaan tulee itsekin uitua hyvinhyvin syvissä vesissä. Takana rankka päivä, jonka jälkeen saat tapella uhmakkaan kanssa niin ruokailusta, lattialle piirtämisestä kuin päiväunille menemisestä, tekisit mitä vain yhdestä kupista _kuumaa_ kahvia ja lapsi juoksee nauraen kolmattakymmenettä kertaa makuuhuoneesta.

Ja itseä ei naurata, ei sitten tippaakaan. Saatan ajatella niin kamalia, että hävettää.

Ja tiedättekös, minä en usko, että yksikään vanhempi voi käsi sydämellä sanoa, ettei kuunapäivänä ajattele lähettävänsä lastansa Timbuktuun tai antavansa korville niin, että ne punoittaa edelleen ensi vuonna loistokkaammin kuin Petterin punainen kuono. Jos näin väittää niin valehtelee mutta jos näin muka oikeasti on niin vaadin jakamaan meille kanssasisarille fengshuisi salaisuuden.

src="https://farm9.staticflickr.com/8634/15812797050_8a11e1e257_o.jpg" width="800" />

Oliver ottaa minut illalla kainaloonsa, pussaa otsalleni ja sanoo: "Äiti'akas kainaloon, paijjaa" ja niin hän minua silittää poskesta. Käperryn tuohon pienen pieneen kainaloon ja kuiskaan: "Arvaa mitä?" - Äiti 'akastaa. Maasta kuuhun asti. Ja taas muistan, että kaikista kompasteluista huolimatta hoidan hommani aika hyvin.

RALLATIRAI

Joulunodotus ei ala itselläni sillä tavalla, että kirkkaat shokkivärivälkkyvalot
asennetaan katonrajaan syyskuun ensimmäisenä. 
Ne samaiset valot, joista saa ja täytyy muistaa sydänsairauksista kärsiviä varoittaa. 
Eipä se puhkea kukkaansa niinkään, että punainen väri ja hassun hauskat tonttukuviot peittoaisi seinät,
ikkunat ja kalusteet heti lokakuussa ja kuusiroijattaisiin sisälle marraskuussa. 

Lähestyvän joulun tunnistaa siitä, että ne iänikuiset loppuunasti rallatellut
ärsytyksen äärirajoille pistävät joululaulut ovat tunkeutuneet taas vaivihkaa
pääsi sisälle. Huomaat hyräileväsi kaupassa, kylässä, puistossa ja yksin autossa.
Liiaksi altistuneena saatat huomata jo puhuvasi vähän melodisesti.

Nythän niitä saa taas virallisesti kuunnella aina asioilla käydessä
ja kiitän taas ylempää tahoa, että meillä Lidlissä ei soi yhtään mikään muu,
kuin kassapyynnöt.

Minä tyydyn kohtalooni mauttomana joulusisustajana. Tuon kuusen sisälle naperon
koristeltavaksi, lahjat kuusen alle ja sitten siivotaan neulasia vielä sinä kuuluisana juhannuksena.
Samaisena päivänä kiitän itseäni, että tällä kertaa ei ne tonttuverhot edelleen roiku makkarin ikkunoissa.

Niin. Ja alistun sille joulumusiikille.

Tiptap!

1&2 LUUKKU: MITÄ JOULU MINULLE MERKITSEE?

Saan varmaan anteeksi, jos joulukalenterini joskus junnaa parin luukun verran työkiireiden tähden? Taitaa näitä kuitenkin luettavaksi riittää muiden blogeissa;)


Lauantaina istuessani glögilasillisella ystävieni kanssa, tuli puheeksi joululahjojen hankinnat.Paljonko niitä pitäisi ostaa, kuinka paljon maksaa ja kenelle kaikille antaa? Kaikki minua lukuunottamatta oli sitämieltä, että jokaiselle läheiselle perustellen, että lahjojen antaminen on ihanaa.

Ja onhan se! En minä mikään kylmäsydäminen kitupiikki ole. Mutta täytyykö se olla välttämättä tavara johon on hassattu paljon rahaa? Tai krääsä, mikä päätyy saajan laatikon pohjalle, ostettuna vain ostamisen ilosta? Saadakseen vaan itselle se antamisen ilo?


En ole mikään superjouluihminen, mutta en minä sitä todellakaan vihaakaan. 
Minulle Joulu ei merkitse sitä, että ostetaan lahjoja viimeistä latia myöten jotta saisi jaettua joulumieltä. Minulle Joulu merkitsee yhdessäoloa, riisipuuroa, hyvää ruokaa, lapsen ilon seuraamista ja vielä vähän yhdessä oloa. Perhettä, joka on kokoontunut saman pöydän äärelle syömään, kuuntelemaan joululauluja, nauramaan ja katselemaan pienen pojan intoilua. Me pyydämme miehen kanssa perheemme syömään meille ja katamme pöydän koreaksi, eikö se riittäisi? Oltaisiin vain yhdessä? 
Täytyykö sillä lahjalla muistuttaa, että muistaa toista? Kyllä, lahjoja on kiva saada ja vielä kivempi antaa, mutta ei musta välttämätöntä enää tässä iässä. En itse vain halua ostaa kenellekään mitään turhanpäivästä krääsää, joka päätyy kääröistä suoraan kaapin kätköihin, ihan vaan sen takia, että oli pakko ostaa jotakin ja saada itselle antamisen iloa, eikä minulle ole rahaa toteuttaa jokaisen suurimpia toivomuksia. 
Enkä minä sano, että olisi typerää tehdä toisin, ei ollenkaan! Mutta tuntuu kurjalta saada oudoksuvia katseita sen johdosta, että itse en pidä lahjoja niin suuressa 


valossa. 

100 JA YKSI ARVONTA

Rikotaanko hiljaisuus? Täällä ollaan vielä. Epävarmoina tulevasta ja kaikesta ylipäätään, mutta täällä ollaan. 

Viime aikoina on tapahtunut kaikenlaista, joista tekin ennenpitkää tulette kuulemaan. 
Sen lisäksi jo pidemmän aikaa säännöllisin väliajoin kyläilevä blogiahdistus on pitänyt kovasti otteessa muutenkin kiireellisen arjen keskellä. Vapaapäiviä on hyvin niukasti näin joulun alla ja ensi viikollakin mua odottaa kevyt seitsemän päivän työputki ennen aattoa.

Kiire, muutokset ja ahdistus on ajaneet siihen pisteeseen, että en ole avannutkaan bloggeria.
En ole siunannut sille ajatustakaan. Tuntuu, että ei mulla ole tänne mitään annettavaakaan.

Lopettaminen käy yhä useammin mielessä, mutta vielä toistaiseksi se tuntuu niin absurdilta ratkaisulta, 
niin kiintynyt olen tähän piskuiseen blogiini kuitenkin. Katsellaan nyt ainakin joulun yli, mitä tuleman pitää.

Olin suunnitellut tekeväni tänne joulukalenteria tai vähintään adventtikalenteria,

jotain erilaisempia postauksia ja ehkä jopa ensimmäistä videontynkää. 
Totesin kuitenkin, että väkisin on turha lähteä mitään vääntämään vaan palata asiaan sitten kun on jotain asiaa.

Poissaollessani on teitä lähtenyt pari ja uusia tullut sen myötä. Kasvava lukijakunta kuitenkin on se, mikä aina nostattaa fiilistä jatkaa. En olisi arvannut vuosi sitten, että lukijoita kertyisi 100. Se on minulle paljon se. 

Kiitokseksi sadasta ajattelin pyöräyttää käyntiin pienimuotoisen arvonnan. Paketin sisältö on yllätys, joka sisältää hyvää fiilistä, jotain rentouttavaa ja makoisaa. Koska järjestän arvonnan 100 lukijan täyttymisestä, toivon että lahja päätyy oikeasti lukijalle. Tästä syystä arvontaan voivat osallistua tällä kertaa vain rekisteröityneet lukijat.

Osallistua voit jättämällä kommenttia, mikä joulussa on sinulle tärkeintä ja muista jättää sähköpostiosoitteesi. Suoritan arvonnan tiistaina 16.12 samalla kun paljastan teille mikä on mieltäni viime aikoina kaivertanut;) Onnea arvontaan!

Ps. Vaikka blogini kärsii joulun aikaisesta hiljaisuudesta, päivittyy instagramini lähes päivittäin. 
Löydät meidät sieltä nimellä @sallaoona 

Myös OLLIE.-sivut päivittyy viikoittain, tänään sieltä saa esimerkiksi lukea meidän Oltsun uusimmasta pelosta, käykääs kurkkaamassa kuinka hurjankurja se mahtaa olla;)